Heti kun urputin koulutussukellusten määrästä ja ajan puutteesta, karattiin ison R:n kanssa salaa omille sukelluksille, Lohjalle Ojamon kaivokselle. Selkäpulloihin oli täytetty edellisenä iltana tutun turvallista perus triimiksiä ja kainalopulolihin normi hapet ja viiskymppiset. Leppoisa ajelu aamutuimaan pikku pakkasessa sujui mukavasti toisin kuin itse sukelluksen aloittelu. Ensin kamoja kasatessa telottiin sormia, veri roiskui ja perkeleitä viuhui. Sitten sukellusta suunniteltaessa hajosi jo kyniäkin ja mustetta roiskui ympäri käsiä ja alupukuja. Lopuksi vielä saatiin yksi liivinletkun o-rengas poksahtamaan, mutta silti oltiin veteen menossa. Pinnalla vielä karjuttiin tiukkaan sävyyn kamoja tarkistamaan, mutta vedessä homma rauhoittui.

Tuttua ilmakuplien pulputusta korvan vieressä ja jännäkakka alupuvun lahkeessa lähdimme laskeutumaan kohti uusia syvyyksiä ja paikkoja. Mukana niskaan hönkäilemässä oli Paha Setä, joka tulisi arvioimaan, että onko meistä yleensäkään yhtään mihinkään. Koko sukellus sujui mukavan leppoisasti alku säätämisestä huolimatta. Ainoastaan jumpin teko meni meikäläiseltä käteen ja kotiin tuomisina oli kaunis sekasotkuinen vyyhti reilu parikymmentä metriä narua. Pinnalle päästiin reilun tunnin pyristyksen jälkeen varpaat ja sormet hileessä. Erityisesti hileessä olivat R:n oikean käden sormet, jotka olivat saaneet kokea ojamon lammen ah-niin-raikkaan-veden pidempiaikaisen kosketuksen. Ilmeisesti rukkasessa oleva reikä _mahdollisesti_ paikataan lähitulevaisuudessa, jos muistetaan.

Loppupalautteesta ja kämmistäni huolimatta Paha Setä vähän huokaillen luokitti meidät uudelle tasolle. Enää muutama sukellus niin päästään ryynäämään käytäviä ihan omin päin. Siihen tosin saattaa mennä taas muutama vuosi.