Eka kurssipäivä. Kahvion kautta limsamukillista ja sämpylää kiikuttaen uimahallin alakerran kerhohuoneeseen. Kaikki tunsivat toisensa, joten keskustelu oli helppo pitää rentona, mutta asiallisena. Ensin käytiin läpi fysiologiaa, pikaisesti normi-paine-fysiikkaa (kaikkihan olivat jo d-tason insinöörejä), välineitä sekä kaiken lomassa turvallisuusaspekteja. Etenkin paineentasaus, hengitystekniikat sekä niiden perustelut olivat erittäin hyviä ja tarkasti kuvailtuja. Nyt kaikki osaamme heilutella kitapurjettamme taitavasti puolelta toiselle. Lisäksi poskionteloiden punkteeraus onnistuu nyt ilman lääkäriä.

Luennolla hyvin vertauskuvallisesti läpikäyty teoria oli yllättävän monipuolista. Reviirin laajentaminen kerrostaloyksiöstä lähiympäristön metsiin on oikeasti hyvin hienovarainen tapahtumaketju, jossa omien rajojen ja turvallisuuden välillä optimointi on tarkkaa puuhaa. Ja tämä siis oikeasti osuu aika oleellisesti vapaasukellukseen! Erityisesti huomioon pitää ottaa lähimetsien villit ja vaaralliset oravat, jotka ovat erityisen suuri uhka.

Kun oravat oli taltutettu, siirryimme viileiden kaakeileiden ja klooriveden pariin. Kävimme läpi sukellukseen valmistautumisen, sukelluksen suorittamisen, sukelluksen päättämisen sekä erinnäisiä turvatoimenpiteitä ja pelastamisharjoituksia. Rauhallinen ja syvä hengitys ilman hyperventiloimista tai ylihengitystä, sekä rentoutuminen olivat oikea lähestymistapa päästä kiehtovaan kaakeilenden ympäröimään vedenalaiseen maailmaan. Pallealla hengittäminen vaatii paljon treeniä sekä ymmärrystä, että pullottava vatsa on ihan oikeasti okei, eikä näin aiheuta laihdutuskuuri-pakkomieltä. Kun valvojan tai turvasukeltajan kanssa on sovittu tavoiteaika sekä merkinannot, voidaan sukellusta alkaa suorittamaan. Jos merkinantoja ei pyynnöstä huolimatta tule, pelastetaan tuo vedessä lilluva kaappaamalla kainaloon ja retuuttamalla kuivalle maalle. Tosin täytyy mainita, että meikäläisen toimintaa ei voinut kyseisillä sanoilla kuvailla, kun piti isoja miehenköriläitä punnertaa altaan reunalle. Pikkusintin räpiköimistä isojen valaiden keskellä olisi ehkä kuvaavampi lausahdus.

Lopuksi teimme ihan viralliset static-treenit. Ensimmäisellä suorituksellani asetin ajaksi puoltatoista minuuttia, mutta ei vaan pystynyt. Kaamea paha olo yllätti siinä määrin, että takerruin altaan reunaan jo 15 sekuntia ennen tavoiteaikaa. Aloittelijakämminä rupesin vielä hölöttämään heti kun naamani vedestä nostin, enkä keskittynyt hengittämään. Hengittäminen kun kuullostaa sinänsä ihan oleelliselta toiminnalta hengenpidätyksen jälkeen. Toisella yrityksellä asetin tavoiteajaksi tasan 2 minuuttia. Ensimmäinen minuutti meni helposti, jonka jälkeen alkoi hieman ahdistamaan. Puolentoista minuutin jälkeen alkoi jo ahdistamaan sen verran, ettei rentoudesta ollut tietoakaan. Aloin valmistautua nousemaan, mutta pidin kuitenkin kasvoni vedessä. Ilmeisesti tuo jalkojen asettaminen altaan kynnykselle ja käsien asettelu reunan päälle vei huomion pahasta olosta niin paljon, että voisin sanoa kahden minuutin onnistuneen helposti. Aikas makeeta. Voisin olla melkein varma, että kolmannella kerralla kaksi ja puoli minuuttia olisi mennyt helposti. Jooo....jossittelua :) Lämmittely siis lisää itseluottamusta, lisää pahan olon sietokykyä tai hieman jopa siirtää pahan olon ilmaantumista sekä auttaa sukellusrefleksin herättelyssä.

Mutta nyt odotellaan innolla seuraavaa kertaa :)