Tämä päivä meni töissä tuijotellen ikkunasta. On se vaan mukavaa kun on valkoista, kaunista. Sitä oikein ajattelee. Suomessa se on itsestään selvyys, tai ainakin on ollut. Oli mukava kävellä töistä kämpälle. Kenkä natisi kivasti pehmeässä lumessa ja välillä sai roiskia loskaa. Jotenkin lapsenomaisia fiiliksiä. Olisi tehnyt mieli roiskauttaa oikein kunnolla hyppäämällä tasajalkaa keskelle loskalätäkköä. Jokin sisäinen ääni kuitenkin ehdotti vain nättiä askelmaa, mutta kuitenkin loska pursui kivasti kengän alta. Lumiukon teko olisi ollut mainio idea. Taas joku kumma vaivasi. Ei, en tehnyt lumiukkoa. No aika paljon auttoi kun näki micheliiniukon näköiseksi puetun vajaan metrin mittaisen mukulan seisovan keskellä lähes koskematonta lumihankea hangonkeksihymy naamalla. Äiti joutui hakemaan lapsensa lumihangesta jatkaakseen matkaa, vaativat kehoitukset eivät vaan tehonneet. Pisti hymyilyttämään ja leveästi.

Toisaalta täällä päin saksaa, tiedä vaikka muuallakin, lumi on sen verran harvinainen tai ainakin lyhytkestoinen sääoikun tuote, että siihen ei juurikaan varauduta. Turha sitä on teitä kolata, kuitenkin se sulaa, jos ei huomenna niin sitten seuraavana päivänä. Jalkojaan käyttävä joukkoliikenne auraa omat polkunsa, joita pitkin pääsee kulkemaan melkein kuivin jaloin. Toisaalta taas yliaktiiviset talonmiehet hinkkaavat pikkulapioillaan, tai jotkut jopa hienoilla ajettavilla monitoimi-lakaisin-auraus-hiekoitus-menopelillään, katuaan jo ensimmäisen lumihiutaleen nähdessään lopputuloksena pirun liukas ja jäinen kadunpätkä.