Räpsin valokuvia hienolla firman digikameralla. Arvatenkin kameran muisti ei piisaa reilulle sadalle näytteelleni, jotka haluaisin tallentaa vähintään muistoksi työstäni, ellei sitten satu oikein hienoa kuvaa, jonka voisi laittaa myös tulevaan artikkeliini. Ja artikkeli on siis edeleen lukemisen vaiheilla. Ainakaan pomo ei ole edes vinkannut siihen suuntaan, että edistystä olisi tapahtunut. Pitäisikö mennä ahdistelemaan?

Kuvat poistettiin kamerasta kollegan koneella. Yllätys yllätys omalle koneelleni mennessäni sain todeta, ettei minulla ole oikeuksia kyseiselle levylle tai kansiolle ollenkaan. Pitää siis mennä ruikuttamaan jos hän viitsisiehtisi siirtämään ne jonnekin paremmin saataville. Inhottaa ruinata aina joltain jotain, asian kun voisi ihan hyvin itsekin tehdä, mutta systeemi mikä systeemi. Kaikki kuvat siis kiertävät aina tämän hepun kautta. Kaippa hän on tähän huiman vastuulliseen tehtävään joskus halunnut. Ihmetyttää vähän.

Mutta valokuvaaminen on ollut haastavaa. Miten otat kuvan läpinäkyvästä kiiltäväpintaisesta näytteestä, niin että se näyttäisi ruudulla edes vähän todellisuutta vastaavalta. Vaikka täällä firmassa puitteet on tosin yritetty kuvan onnistumiseksi järjestää. Matta musta pinta taustalla toimii yllättävän hyvin kulutusjälkien esiin saamiseksi. Toivotaan, ettei tämän koneen ääreltä kuulla tuskaista huokausta kunhan saan ottamani kuvat eteeni. Ei kyllä yhtään huvittaisi ottaa kuvia uudelleen. Pidetään peukkuja.