Aamupalan jälkeen sukelsin urheasti lumimyräkkään. Asemalle saapuessani muistutin lähinnä lumiukkoa, jolla iso virne naamalla, vaikka kello oli kahdeksan lauantaiaamuna. Oli todella kiva päästä taas reissuun ja kohde lupaili mukavia kokemuksia jo näin alkuaavistuksena.

Vaikka olin suunnitellut junassa mukavia aamutorkkuja, ei nukkuminen onnistunut. Siinä junan väkeä ihmetellessäni silmiini osui edessäni olevien penkkien välistä tietokoneen näyttö. En voinut itselleni mitään, kun huomasin näytöllä olevan powerpoint-esityksen aiheen. Sehän oli samaa asiaa mitä olin suomessa työssäni osittain tutkinut. Armotonta tirkistelyä mahdollisimman huomaamattomasti, mutta onneksi mitään uutta radikaalia en huomannut. Piti vain taas todeta, että on tämä maailma pieni paikka.

Juna saapui lumipyryn keskellä Münhenin asemalle. Pongasinkin kaverini ja päätimme lähteä suoraa päätä kohti etelää ja alppeja. Lumipyry ei luvannut kovin hyvää, mutta emme antaneet sen häiritä.

Ensimmäiseksi kohteeksi valitsimme prinsessalinnan, Neuschwansteinin. Ajatuksella käydään nyt ainakin kurkkaamassa kaarsimme kukkuloiden keskelle noin tunnin ajomatkan jälkeen. Harmaassa lumisateessa linna ei näyttänyt kovin hehkeältä, mutta ostimme liput sisään. Linnaan päästäkseen piti nousta kohtuu jyrkkä mäki joko kävellen tai heppakyytillä. Valitsimme jalkalihakset. Ajattelinkin, että on tässä jo melkein kuukausi treenattu mäkiä, että ei tämä pitäisi tuntua missään. Tiukka rutistus ja aikaa nousuun kului 20 minuuttia. Aikas upea paikka. Linna lähempää tarkasteltuna ei vaikuttanut ihan niin prinsessamaiselta mitä olin kuvitellut. Koristeet olivat pääasiassa maalattuja ja yleisilme oli kovin sileä, selkeä ja yksinkertainen.

367967.jpg

Kuva linnan takapihalle...onkohan tuo järvi syvä??

Linnakierroksen jälkeen ilmakin oli jo kirkastunut ja jatkoimme matkaa kohti alppeja ja Itävaltaa. Hienoa ajella jyhkeiden vuorten välissä. Kuitenkin harmillinen pilviverho peitti lähes kaikkien vuorten huiput ja jouduimmekin jättämään sekä tämän sään, että aikataulun takia alpit ilman tarkempaa tarkastelua siltä osin. Kaffittelut pienessä idyllisessä alppikylässä, jonka jälkeen huristellen takaisin Müncheniin.

Kamppeiden jättö ja vaatteiden vaihtoa kaverin kämpällä, jonka jälkeen metrolla kohti Münchenin keskustaa. Keskustassa treffasimme myöskin suomea solkkaavan hepun. Taas sai todeta maailman olevan pieni, kun sain tietää, että heppu oli suomalainen kollegani Lappeenrannasta. Samoja tuttuja löytyi siis aikas monta. Siinä hölistessä sitten suuntasimme matkamme maailman kuuluisampaan baariin nimeltä Hofbräuhaus. Oluthalli, joka oli täynnä penkkirivejä, jotka olivat täynnä ihmisiä, joiden edessä oli yksi tai useampi litran oluttuoppi sekä iso lautasellinen paikallisia perinteisiä herkkuja. Taustalla soi perinteinen saksalainen humppamusa, jota perinteisiin nahkahousuihin pukeutunut orkesteri soitti. Mahtava tunnelma. Saimme pitkän etsiskelyn jälkeen istumapaikat ja eikun kokeilemaan perinnettä.

Ison annoksen ja muutaman oluen jälkeen jatkoimme matkaa keskustan kuppiloihin. Pian piti kuitenkin todeta, että kuppilat sulkevat ovensa. Jatkotoimenpiteet illan jatkamiseksi, hyppäsimme taksin kyytiin ja pyysimme paikalliseen diskoon. Taksikuski nyökytti hyväksyvästi ja pian saavuimme ison mahtavan pilarijonon omaavan rakennuksen pihaan, jossa taksimme edestä iso mustiin pukeutunut mies avasi metallisen aidan. Hieman hämillämme katselimme muhkeaa rakennusta. Löysimme sisäänpääsyn ja eikun sisään. Portsarin kummastuneista ilmeistä huolimatta, päälläni farkut, goretakki, koiranulkoilutuskengät, änkesimme sisään. Kuteet narikkaan ja ei-sisäänpääsymaksua-kummastus mielessä avautui edesämme aivan mahtavat bileet. Kauniita ihmisiä, kauniita vaatteita, kauniit puitteet. Liityimme häpeilemättä joukkoon, joimme aivan törkeän kalliita drinksuja ja tanssimme todella hyvän musiikin tahtiin. Vanhoja tuttuja biisejä, mitkä aiheuttivat niitä teini-iän diskomuistoja ja jalan vipatusta, muunneltuna taitavasti hyvin nykyaikaisiksi. Ajatus seuraavan päivän ohjelmasta ajoi kuitenkin jo selvästi ennen valomerkkiä, jos siellä nyt sellaista on, suomalaiskolmikon kotimatkalle.

Tänään selvittelin lisätietoja bileistä ja näyttää nyt siltä, että olimme paikassa nimeltä P1. Näin jälkeenpäin hämmentää todella, että pääsimme paikkaan sisään.

Nopeiden ja sikeiden yöunien jälkeen sunnuntaiaamuna kurkimme silmät ristissä ikkunasta toiveet korkealla. Ja kyllä, webbikameroista vielä varmistamalla totesimme alppien olevan nyt parhaimmillaan. Lähes pilvetöntä ja aurinkoista. Niimpä hyppäsimme taas autoon ja suuntasimme keulan kohti alppeja keskustan museoiden sijasta. Tavoitteena oli siis päästä kurkkaamaan paikkaa nimeltä Zugspitze, joka on Saksan korkein vuori. Ensin yritimme saksan puolelta nousevaa suoraa hissiä huipulle, mutta se oli suljettuna myrskyn vuoksi, lukemamme mukaan. Ajoimme tämän jälkeen Itävalla puolelle, jossa tiesimme hissin olevan auki. Eikun kyytiin ja kohti 2963 metriä. Hissireissu oli todella mahtava. Upeita maisemia ja kamera räpsyi taukoamatta. Kiipeilyjalkaa rupesi ihan väkisinkin vipattamaan.

Pääsimme ylös ja ensin noin parikymmentä askelmaa ravitolatasanteelle. En ole ikinä ollut noin korkealla, mutta tuntemukset yllättivät. Päässä huimasi, hengittäminen ahdisti, hengästytti ja muutenkin tuntui todella oudolta. Tiesin, että noin 3000 metrin korkeudella ilman ohuuden jo huomaisi, mutta näin radikaaleja tuntemuksia en olisi arvannut. Rappusista selvittyä ihan ensimmäiseksi soitto kullalle ja äidille. Hihkumista ja terveisiä mahdottoman leveä hymy naamalla.

367974.jpg

Maisemia huipulta...lumi tuiskuaa tuulessa

Kaffittelua, maisemien tiirailua, oman olotilan seuraamista, valokuvien räpsimistä, tuulessa ja lumituiskussa fiilistelyä sekä auringossa paistattelua. Aika kului nopsaan ja pian jouduimmekin jättämään huipun. Hissikyyti oli yhtä huikea kuin tulomatkallakin. Tällä kertaa hissimme pysähtyikin kerran, jostain syystä, ja oli aika vinkeä fiilis heilua tuulessa niin korkealla. Pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ja saavuimme takaisin laaksoon.

Huristelimme takaisin hymyt huulilla Müncheniin, josta minä jatkoin matkaa junalla Würzburgiin. Asemalla kurja, sateinen, lämpimähkö ja pimeä keli heittäytyi naamalle astuessani ulos junasta. Kaikki lumi oli sulanut viikonlopun aikana. Onneksi naaman virne pysyi tästä huolimatta. Väsyneenä, mutta onnellisena kaatui tämä neiti sänkyyn lähes heti kämpälle päästyään.