Netti. Se on se juttu. Sitä tarvitsisi siinä vaiheessa kun on ensimmäisiä yksinäisiä iltoja vieraassa maassa ja kaikki on kaatumassa niskaan juurikin sillä välittömällä hetkellä ja maan sisään ei voi enää kovin syvemmälle vajota. Silmät turvonneina ja punaisina sitä toivoisi lähistöllä, ehkä jopa omassa asunnossa, olevan keino, jolla ottaa yhteyttä niihin läheisiin, joille voisi parkua pahaa oloaan ja maailman kaameutta. Mutta ei. Nettiä ei ole ja puhelinmaksut omalla suomalaisella liittymällä ovat aivan törkeitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Netin hommaaminen oli mielessäni jo ensimmäisellä yhteydenottokerralla tulevaan pomooni ja sihteeriini saksassa. Jopa vaadein, että asunnossani olisi internetti jo valmiiksi, mutta ajan kuluessa sain todeta etten pääsisi sellaiseen valmiiksi piuhoitettuun opiskelija-asuntoon. Netin järjestäminen etukäteenkin oli täysin mahdotonta, sillä sain tietää osoitteeni tyyliin viimeisellä viikolla ennen saksaan muuttoa. Yritin lohduttautua ajatuksella puhelimista ja nettikahviloista.

Ensimmäisenä työpäivänä ainoa asia mielessäni suuren kurjuuden lisäksi oli netin hommaaminen. Ja vaikka olinkin herännyt suomessa jo vartin vaille kolme, jotta varmasti ehdin ensimmäisen lumimyrskyjen läpi helsinki-vantaan lentokentälle, päättäväisenä aloin määrätietoiseen netin hankkimiseen heti työpaikalle päästessäni. Huomasin onnekseni, että työpöydäläni kökötti toimiva tietokone. Pläräsin kaikkia mahdollisia tietolähteitä nettiyhteyden hommaamiseksi. Sain työkaveriltani pikkuvinkin, kun kuulemma oma tytär oli sellaisen liittymän juurkin hommannut. Alice oli liittymän nimi. Liittymä oli kohtuu edullinen ja ei vaatinut sitoutumista 24 kuukauden ajalle, joita kaikki muut nettiliittymien tarjoajat taas ehdottomina vaativat. Siispä se oli täydellinen ratkaisu minulle. Sihteerini auttaa kielitaidotonta ja soitti netistä löytyneeseen Hotline-numeroon. Kuuntelimme yhdessä, kuinka puhelimen kaijuttimessa kaunisääninen nainen, olisikohan ollut Alice(??), kertoi pitkät litanjat saksaksi, jotain. Pongasin hölötyksen joukosta pari numeroa. Mitäköhän numeroa meidän pitäisi painaa. Siihteerini kuitenkin sulki puhelimen ja ihmetteli pyöritellen päätään. En ole koskaan hommannut internettiä, mieheni on sitä varten, hän sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin ja menin itse takaisin selaamaan nettiä. Illalla vajosin syvimpään maanrakoon mitä siitä kohdasta vaan löytyi. Olin ihan yksin ja minusta tuntui, etten ikinä voisi saada nettiä hankituksi. Tilannetta ei auttanut tieto tulevasta viikonlopusta ilman nettiä.

Viikonloppu oli kuitenkin sujunut olosuhteisiin nähden mukavasti turistina (kamera kaulalla ja silleen…) ja maanantaina olin taas täynnä toivoa. Sain kuulla, että liittymän voi tilata netistä. Selaan niskat kipeinä saksankielisiä sivuja. Yritimme soittaa monesti nettisivuilta löytyvään hotline-numeroon, mutta naisääni jaksoi pirteänä jutella saksaa luurin toisessa päässä. Päätän vielä lähettää samaisilta nettisivuilta löytyvään s-postiosoitteeseen postia englanniksi. Jos vaikka ihan vahingossa sattuisivat omistamaan jotain englanninkielistä materiaalia liittymistä. Asia ei siis edennyt ja ilta vietettiin taas maanraossa.

Seuraavana aamuna näytän kai niin surkealta, että työkaverini tuli auttamaan nettisivujen kanssa. Löysimme kohtuu helposti eräänlaisen tilauskaavakkeen, joka on täynnä täytettäviä laatikoita. Laatikoiden täyttö sujui mahdottoman nopeaan innostuksen huumassa. Nyt se onnistuu. Olin aivan varma. Mutta, sitten, tuli kohta jossa vaadittiin tilinumeroani. Vaikka kuinka yritin laittaa laatikkoon IBAN-koodiani, niin ei. Laatikko ei ottanut vastaan kirjaimia ja numeroitakin oli aivan liikaa. Lisäksi puhelinnumeroksi ei kelvannut oman liittymäni numero, sekin siis pitää olla saksalainen. Aloin olla epätoivoinen. Kuitenkin toivon kipinä kurkkasi oven raosta. Sihteerini oli päättänyt toimia. Hommasimme hänen avullaan minulle pankkitilin vielä samana päivänä. Tästä rohkaistuneena menin suoraa tietä paikalliseen pikku-puhelin-putiikkiin ja ostin itselleni kalliin prepaid-liittymän, siis ilman 24 kuukauden sopimuksia. Homma tuntui sittenkin onnistuvan. Vaihdoin maanraon, kamalat dupatut töllöohjelmat ja äklöt hedelmäkarkit piristävään iltalenkkiin.

Seuraavana aamuna sain täytettyä kaikki kaavakkeen kolot, täysin omatoimisesti, ja tein loppupäivän töitä hyvillä mielin. Nettiyhteys luvattiin saapuvan 2-6 viikossa. En antanut lukujen hämätä itseäni ja masentaa iltaani. Kestän juuri ja juuri sen kaksi viikkoa!

Seuraavana parina päivänä sain sähköpostia _englanniksi_. Viestissä kerrotaan, että mitään kirjallisuutta nettiliittymään liittyen ei englannin kielellä ole. Noh, ainakin nyt vastaavat englanniksi, ja yleensä yllätys että vastaavat. Lisäksi ilmoittivat, että vain saksalainen pankkitili käy liittymän avaamiseksi, mutta eihän se minua enää kiinnostanut. Olin päättänyt odotella rauhallisin mielin.

Muutaman päivän päästä sain sähköpostiini ja puhelimeeni sekä vielä postilaatikkooni viestejä saksaksi homman etenemiseksi, tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni niin. Odotin innolla nettini saapumista, vaikka en oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt odottaa.

Jopa muutaman rauhallisen päivän jälkeen iski taas pakko-saada-netti-heti-nyt-fiilis päälle. Olin lukenut netissä kuinka helposti sellaisen walk'n web liittyminen onnistuisi ja ei olisi pahan hintainen, paitsi että joutuisi maksamaan sen 24 kuukautta kuukausimaksuja. Mutta sillä hetkellä rahalla ei ollut väliä. Menin netissä mainittuun liikkeeseen ja olin jo melkein päättänyt investoivani moiseen teitokoneeseen tungettavaan nettikorttiin. Seisoin ensin liikkeessä odotellen myyjän huomiota. Vanhempi rouvashenkilö tuli kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen kysymään tarvitsisinko apua. Näytin kuvaa haluamastani nettiliittymästä, jonka olin juuri löytänyt mainoslehtisestä asioimiseni tueksi. Rouva ohjasi minut sinipaitaiselle nuorelle miehelle, että palvelua englanniksi ja osaa neuvoa kysymyksissäni. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen vieressä oleva nuori nainen kysyi puolestaan tarvitsisinko apua, kerroin mitä halusin ja että minut oli ohjattu viereiselle miehelle. Selvisi kuitenkin että kyseinen nuorimies ei tiennyt asiasta mitään, joten minut ohjattiin seuraavalle myyjälle. Hänellä oli muutamia asiakkaita jonossa, joten seisoskelin kaupassa seuraavat viisitoista minuuttia. Vanhempi rouvashenkilö toi minulle jo 5 euron alennuslipukkeen ja nallekarkkeja odottamisestani. Lopulta pääsin juttelemaan haluamastani liittymästä ja vain totesimme, että haluamani liittymän tilaaminen on halvempaa netissä. Lähdin siis kaupasta ostamatta yhtään mitään. Ainakin sain nallekarkkeja –yritin ajatella positiivisesti.

Seuraavana iltana tullessani asunnolleni löysin postilaatikostani lapun, josta ymmärsin sen verran, että olin saanut paketin. En tiennyt mitä paketti sisälsi, mutta arvelin sen olevan nettiin liittyvä. Paketti ei kuitenkaan ollut oveni edessä tai postilaatikossani tai postilaatikkojen läheisyydessä, joten ei voinut kuin ihmetellä. Pyysin samana iltana poikaystävääni katsomaan netistä, löytyisikö lapussa olevien tietojen avulla jotain vinkkejä, mistä voisin pakettini löytää. Ei edistystä ja menin ihmetellen nukkumaan.

Menin heti aikaisin aamulla töihin ja kysäisin kahvipöydässä postilaatikkooni ilmestyneestä lappusesta. Ällistyin, kun he kysyvät, onko minulla joku naapuri nimeltä Koch. Kohautin olkiani. Mitä ihmettä naapurini liittyy saamaani pakettiin?? Keskustelujen edetessä sain todeta törmänneeni niin-ihanaan-saksalaiseen-naapurirakkauteen. Saksassa(!), postinkantajan todetessa paketin saajan olevan kykenemätön vastaanottamaan pakettiaan, hän kokeilee naapurien ovikelloja ja antaa paketin ensimmäiselle ovensa avanneelle. Minun pakettini oli siis jätetty henkilölle nimeltä Koch. Yritin muistella asuiko talossa edes sen nimistä henkilöä. En voinut myöskään omalle suomalaiselle ajatustavalleni mitään ja pohdin koko työpäivän, että oliko naapurini avannut pakettini tai antaako hän sitä minulle jos kysyn. Mitä teen jos hän ei suostu pakettiani antamaan. Ja miten postinkantaja voi luottaa johonkin ihan outoon ihmiseen, että noin vain menee ja antaa pakettini jollekin naapurilleni. Suomessa moinen ei tulisi kuuloonkaan. Paketti palautettaisiin takaisin postiin ja postilaatikkoon jätettäisiin ilmoitus paketin saapumisesta tai jotain vastaavaa. Menin kuitenkin heti kämpälle päästyäni päättäväisesti rimpauttamaan ovikelloa. Ovessa luki Koch, eli minulla siis tosiaan oli sen niminen naapuri. Ovi ei kuitenkaan auennut. Puolen tunnin epämääräisten televisio-ohjelmien katslun jälkeen menin uudelleen soittamaan ovikelloa. Näin tapahtui muutaman kerran. Kunnes, oven taakse ilmestyi vanha herrasmies kauluspaidassa, vaaleissa boksereissa ja polvisukissa. Yritin olla katsomatta tätä asukokonaisuutta tarkemmin ja kysyin hienosti saksaksi, että olisiko herralla pakettini ja näytin pakettilappua. Tästähän herra innostui ja aloitti mahdottoman hölötyksen saksaksi minun tuijottaessani häntä suu auki. En tajunnut mitään. Miehellä ei tuntunut olevan pakettiani ja kovasti hän yritti jotain kertoa ja osoitteli sormellaan suuntaan jos toiseen selittäessään. Lopulta jouduin tyytymään kohtalooni ja sanoin herralle nätisti Danke Schön ja häippäsin paikalta. Epätoivoinen fiilis valtasi minut täysin ja väänsin parkua sängylläni. Sain kuitenkin itseni suht koht nopeesti kasaan ja pistin suomalaisopiskelijapojalle, johon olin tutustunut pari päivää aijemmin, tarvitaan-heti-apua-viestin. Onneksi pelastaja saapui apuun verkkareissaan kesken lenkkinsä ja suomensi naapurin pitkän hölötyksen. Naapuri oli siis antanut pakettini jollekin toiselle naapurille ja nyt oli viemässä tämän kyseisen naapurin oveen lappua, jotta tämä palauttaisi pakettini välittömästi tälle herralle ja herra palauttaa paketin sitten minulle. Monimutkaista.

Olin saanut luotua kaveriverkostoa löytämäni suomalaisopiskelijan kautta ja pääsin viettämään viikonloppua kaupunki-exculle Dresdenissä. En ollut saanut pakettia edellisenä iltana naapuriltani, joten jouduin jättämään asian ja lähdin viettämään ehkä ensimmäistä hauskaa viikonloppuani saksassa. En voinut kuin toivoa, että paketti mahdollisesti lojuisi oveni edessä kun palaisin.

Kämpille saapuminen myöhään sunnuntaiyöstä oli jännittävää. Rappuset ylös ovelleni tuntuivat mahdottoman pitkiltä. Yritin kurkkia ovelleni kaiteiden välistä. Ja kyllä, siellä se, nojasi kallellaan oveeni. Pieni pahvinen laatikko, pakettini. Avasin sen heti kun vain sain ahdettua itseni ovesta sisään. Huomasin ilokseni, että paketti tosiaan sisälsi nettiyhteyteen tarvittavaa tavaraa: piuhaa, pari muoviboksia, yhden cd:n ja ohjevihkosia. Vaikka oli jo yö, asensin kaikki piuhat paikoilleen. Ei ollenkaan vaikeata, sillä jokaiselle piuhalle oli vain yksi mahdollinen reikä. Itse ohjelman asentaminen olikin sitten jo liian rankkaa väsähtäneelle reissaajalle. Annoin suosiolla asian jäädä seuraavaan päivään ja menin tyytyväisenä nukkumaan.

Seuraavan työpäivän jälkeen sain asennettua nettiyhteyteen tarvittavat asetukset ja kokeilin onnistuisiko yhteyden luominen jo nyt. Tuntui kovin helpolta kaiken vääntämisen jälkeen. Ei siis ollut yllätys kun tietokone heitti ruudulle virheilmoituksen: remote computer do not respond. Onneksi olin vielä niin väsynyt viikonlopun reissaamisesta ja pitkästä työpäivästä, että en antanut asian häiritä. Ehkäpä seuraavana päivänä.

Sitten sainkin kummallisen viestin puhelimeeni, jossa kerrottiin, että torstaina 23.11. klo 8-16 tapahtuu jotain ja lisätietoja tulee lähiaikoina. Jäin odottelemaan onnellisena lisätietoja.

Keskiviikko-iltana sain kirjeen postilaatikkooni. Päätin käydä kirjeen tarkkaan läpi ja suomensin sen illan aikana tuijottaen niskat väärällään kirjettä ja sanakirjaa vuorotellen. Lopputuloksena  selvisi, että seuraavana päivänä aikavälillä 8-16 asunnolleni saapuu joku herrapuhelinherra tarkistamaan tai tekemään jotain ja minun on välttämättömästi oltava paikalla. En voinut kun ihmetellä.

Lähdin kuitenkin normaalisti seuraavana aamuna töihin ja vilautin saamaani kirjettä työtovereilleni. Hekin vain totesivat, että työssäkäyvän yksinäisen ihmisen on hieman vaikea olla mainittuna ajankohtana kotona,lisäksi että sain tietää asiasta edellisenä iltana. Päätimme yrittää taas soittaa siihen kuuluisaan hotline-numeroon. Useat yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Iltapäivästä sain viestin puhelimeeni, jossa käskettiin soittamaan hotline-numeroon. Tästä ei voinut päätellä muuta kuin, että herrapuhelinherra oli käynyt ovellani. Minua raivostutti. Lähetin kaksi vihaista sähköpostia nettiliittymän tarjoajalle. Siis miten ihmeessä he voivat pyytää soittamaan numeroon johon ei ikinä vastata. Lopulta päätin vielä kerran itse kokeilla soittaa hotline-numeroon. Painelin taktisesti numeroa 1 kaikkiin saksankielisiin kommentteihin. Ja sain kun sainkin puhelimesta kuulumaan normaalin hälytysäänen. Minulle vastasi joku mieshenkilö ja hän puhui englantia! Kerroin asiani ja hän nopeasti siirsi minut jollekin toiselle henkilölle. Sain kuunnella noin 15 minuuttia taustamusiikkia ennen kuin joku nainen vastasi. Kerroin asiani. Tämän jälkeen hän rupesi tivaamaan minulta jotain salasanaani. Ilmeisesti olin laittanut tilauskaavakkeeseen jonkun salasanan, mutta juuri sillä hetkellä minulla ei ollut asiasta mitään muistikuvaa. Nainen ei suostunut millään hoitamaan asioitani ennen kuin olin antanut salasanan. Minä taas yritin tivata, että mistä hemmetistä minä nyt sellaisen salasanan saan tarkistettua. Tivaamisen jälkeen nainen suostui uskomaan että minä olin minä kun kerroin tilinumeroni, asiakasnumeroni ja muita tunnuslukuja. Ihmetytti, että nyt tällä kertaa tietoturva on huipussaan, kun muuten toisten paketteja jaellaan kenelle tahansa. Yritin selittää naiselle, että olin työssä käyvä henkilö, jotta ajankohta jolloin tämä herrapuhelinherra tulisi käymään ja minun pitäisi olla kotona, on täysin mahdoton. Kuitenkaan mitään muita keinoja ei ollut käytettävissä. Minulle ei voitu edes soittaa joitakin minuutteja etukäteen, jotta olisin töistä voinut juosta paikalle, puhumattakaan että olisivat vineet antaa minulle yhtään tarkemman ajankohdan herrapuhelinherran käynnistä. Ilmeisesti en vain ollut tajunnut, että minun kuuluisi olla naimisissa ja hoitamassa kotia ja kasvattaa lapsia kaikki arkipäivät, niin kuin kaikki muutkin saksalaisnaiset. Sovimme naisäänen kanssa, että herrapuhelinherra tulee seuraavan kerran ensiviikon keskiviikkona, viikonloput kun eivät kuulemma sopineet. Pääsin asunnolleni ja vajosin taas tiukasti maan sisään. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä seuraavaksi hattu kourassa anomaan pomolta yhtä vapaapäivää, jotta voisin istua kököttää kämpilläni kahdeksan tuntia ja odottaa herrapuhelinherraa paikalle.

Onneksi seuraavana päivänä pomoni oli mukavalla tuulella ja suostui helposti antamaan minulle joustotunteja, jotta saisin nettiyhteyteni hommattua. Hänkin tosin ääneen ihmetteli liittymän tarjoajan vaatimuksia ja minä en voinut kuin nyökytellä ollessani asiassa _niin_ samaa mieltä. Hymyä huulilla levensi myös tieto seuraavasta viikonlopusta, jonka saisin viettää ihanan poikaystäväni kainalossa.

Viikonloppuna tajusin, etten ollut ikinä kuullut ovikelloni soivan. Siis täytyihän minulla olla ovikello, jotta tietäisin herrapuhelinherran pyrkivän sisään seuraavana keskiviikkona. Niinpä poikaystäväni riensi alakertaan ovikelloa rämpyttämään ja eiköhän aavistukseni osunut oikeaan. Ei pirinän pirinää! Siis onko vielä asioita jotka voisivat olla minua vastaan. No asialle ei voinut tehdä mitään, joten vietin mahdottoman mukavan viikonlopun.

Maanantaina lähetin sähköpostia vuokranantajalleni, koska _en_ jaksanut enää soittaa yhtään mihinkään. Onnekseni vuokranvälittäjäni soitteli minulle melkein saman tein ja kysyi lupaa saada mennä asuntoon tarkistamaan, voisiko ovikellolle tehdä jotain. Annoin mielelläni luvan. He olivat sentään kysyneet lupaa, mikä herätti luottamukseni. Töiden jälkeen kämpilläni odotti kuitenkin epämiellyttävä yllätys. Paikassa, jossa ovikellon tapainen laite oli viimeksi ollut, törrötti epäilyttävästi kaksi johdonpäätä. No ei se ovikello ainakaan nyt sitten toimi – totesin. Jäin jännittyneenä odottamaan, enää päivä keskiviikkoaamuun.

Tiistai-iltapäivällä ilmoitin jääväni kämpilleni odottamaan herrapuhelinherraa. Että joko nukun pitkään tai sitten menen heti aamukahdeksalta kökkimään ulko-oveni eteen, riippuen ovikelloni tilanteesta. Työkaverit näyttivät jotain saksalaisia onnentoivotusmerkkejä virne naamallaan. Kämpillä odotti kuitenkin uusi ovikello. Se tuntui toimivan. Mutta miten voin testata toimiiko se myös ulko-oven painikkeesta. Hetken mietiskelyn jälkeen perimmäinen insinöörini putkahti esiin. Soitin työpuhelimellani omaan puhelimeeni. Vastasin ja testasin että yhteys toimii. Jätin oman puhelimen eteisen lattialle ja varmistin vielä, että kotiavaimeni olivat taskussani. Lisäongelmia en todellakaan halunnut. Tämän jälkeen kiiruhdin työpuhelin kourassani ulko-ovelle. Painoin ovikelloa, jossa nimeni luki, ja huojentuneena kuuntelin niin-kaunista-plim-plom-ääntä puhelimesta. Voin siis todeta olevani onnellisesti kahden puhelimen loukossa.

Nukuin tyytyväisenä ja heräsi vasta vartin vaille kahdeksan. Päätin ettei herrapuhelinherra voi tulla vielä ennen yhdeksää. Söin aamupalaa ja hääräsin kaikkea mukavaa, kun jo ihan yllättävän aikaisin, vartin vaille yhdeksän, ovikelloni soi. Olin onneksi jo pukenut jotain päälleni. Menin painamaan ulko-oven avaussummeria ja kuulin kuinka joku kopisteli ylös rappukäytävää. Ovelleni ilmestyi nuori, ihan hyvännäköinen, mies. Ja mikä parasta, englanti sujui hienosti. Hän työnsi jotain sähkövehkeitä seinässäni olevaan puhelinrasiaan ja tämän jälkeen hän käväisi kellarissa tekemässä jotain. Tämän jälkeen kokeilin nettiyhteyttäni ja sehän toimi! En voinut uskoa, että se kävi niin helposti ja nopeasti. Pääsin takaisin töihin jo puoli kymmeneksi, eli ei tarvinnut edes montaa plussatuntia moiseen. Hurrasimme työkavereiden kanssa nettiliittymäni kunniaksi ruokatunnilla.

Minulla on nyt siis netti. Illat, tai siis nämä kaksi iltaa, olen viettänyt täysin rupatellessa kavereiden kanssa. Mikä voisikaan olla mukavampaa. Niin ja nyt saan jakaa kanssanne tämän, niin mielenkiintoisen tarinan nettiprojektistani plogini kautta. Ehkä joku tästä voi jotenkin hyötyä. Ainakin itse olen oppinut yhtä sun toista. Ja vaikka on varmasti kaameampiakin tapauksia samaisesta aiheesta, niin itse koettuna se tietysti on aivan eri juttu.

Ja täytyy tässä vielä kiittää kovasti poikaystävää, ystäviäni ja äitiäni, kun ovat kestäneet minua ja nostaneet sieltä maan raosta aina välillä.