...on kulunut ja tämä blogi on kyllä jäänyt pahasti paitsioon. Hurjasti on kuitenkin tapahtunut. Jospa vähän avautuisin :)

Töissä mennään jo tukka putkella eteenpäin. Oman artikkelin vääntäminen on lähes lipsahtanut käsistä pöydän papereiden alimmaiseksi, vaikka se tuntuisi olevan kuitenkin priorisointi numero yksi omasta mielestäni. Muuta kai ajattelevat, että kyllä se siinä sivussa vasemmalla kädellä saadaan valmiiksi. Toisaalta pitäisi varautua saksan pään äärettömään pyrokratiaan, joka taas omalla olemisellaan viivästyttää julkaisua 100 prosentin varmuudella.

Vapaa-ajalla ollaan sukellettu kaksin käsin...tai jaloin. Assistant Instructorin paperit putkahtivat toissaviikolla postiluukusta ja koulutussukelluksia on jo aikamoinen kasa. Olen jopa sivukorvalla saanut oppilailta positiivista palautetta, tosin mahtavatko olla huhupuheita. No jokatapauksessa tuli kovin hyvä mieli, joten kiitoksia vaan. Oikein mukavaa puuhaahan se, kunhan vaan saa pidettyä selän kunnossa. Sukellusurakan johdosta pääsin meinaan oikein sairaslomallekin tuossa pariksi päiväksi, kun ei meinannut sängystä ylös päästä. Nyt sitä sitten kieritään jumppapallon päällä, venytellään ihmeellisissä asennoissa, käydään fysioterapeutilla rusautettavana viikottaina ja niin edelleen. Mutta eiköhän tästä vielä peli saada. Motivoivana tekijänä hurjaa vauhtia lähestyvä kiipeilyreissu Blancille. Ja siihen liittyvään vuoristotautitutkimukseen osallistuminen. Tutkimuksessa kun pääseen juoksumatolle rääkättäväksi ja kun taas fysioterapeutti kielsi juoksemisen. Vähän hankala yhtälö. Mutta en ole vielä menettänyt toivoani, jumppapallo on paras kaverini.