Töistä tullessa oli ihan turtunut olo. Näytteiden mikrokovuuden mittaaminen on niin puuduttavan tylsää hommaa, että. Paina nappulaa, paina toista nappulaa, odota 3 minuuttia kun laites suoriutuu mittauksestaan, näytölle tupsahtaa kasa arvoja, kirjoita tarvitsemasi arvot ylös, paina nappulaa, ja aloita alusta. Tjoo, ei tämä koko työkuvaani kata onneksi, mutta kun näytteitä on seitsemäntoista kipaletta ja jokaisesta näytteestä mitataan vähintään kymmenen arvoa, käy aika vähän pitkäksi.

Kämpän eteiseen päästyäni ryhdyin heti apaattisuuden poistamistoimiin. Ulkona oli yhä kovin talvinen keli, mutta silti arvelin tarkenevani ja kaivoin kaapista ne niin piukeat juoksutrikoot esiin. Täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan laittavani jalkaan moisia housuja. Mutta nyt ne tuntuvat oikein hyvältä valinnalta, mukavilta ja ehkä jopa hieman seksikkäiltä. Olisikohan itsekriittisyyteni katoamassa. Tosin tämä mielikuva häipyy pian mielestä, kun näkee itsensä juoksevan naama punaisena ja hiestä märkänä.

Ilma oli kylmän kirpeä, joten sai ihan tosissaan puurtaa, että sai pidettyä reidet lämpimänä. Välillä etenemistäni ei varmastikaan voinut kutsua juoksemiseksi, kun yritin puikkelehtia mustan märän asfaltin ja vaaleiden loska- ja jääalueiden välissä etsien lenkkitossun pitävää alustaa. Mutta selvisin. Ja nilkat ehjinä. Eikun kuumaan suihkuun. Loppuillan voikin sitten maata laiskotella sohvalla hyvällä omallatunnolla.