Tuttua ilmakuplien pulputusta korvan vieressä ja jännäkakka alupuvun lahkeessa lähdimme laskeutumaan kohti uusia syvyyksiä ja paikkoja. Mukana niskaan hönkäilemässä oli Paha Setä, joka tulisi arvioimaan, että onko meistä yleensäkään yhtään mihinkään. Koko sukellus sujui mukavan leppoisasti alku säätämisestä huolimatta. Ainoastaan jumpin teko meni meikäläiseltä käteen ja kotiin tuomisina oli kaunis sekasotkuinen vyyhti reilu parikymmentä metriä narua. Pinnalle päästiin reilun tunnin pyristyksen jälkeen varpaat ja sormet hileessä. Erityisesti hileessä olivat R:n oikean käden sormet, jotka olivat saaneet kokea ojamon lammen ah-niin-raikkaan-veden pidempiaikaisen kosketuksen. Ilmeisesti rukkasessa oleva reikä _mahdollisesti_ paikataan lähitulevaisuudessa, jos muistetaan.

Loppupalautteesta ja kämmistäni huolimatta Paha Setä vähän huokaillen luokitti meidät uudelle tasolle. Enää muutama sukellus niin päästään ryynäämään käytäviä ihan omin päin. Siihen tosin saattaa mennä taas muutama vuosi.

Tuleva kevät toi mukanaan taas uudet kurssit ja kouluttajavelvollisuudet. Eli uusien innokkaiden ohjaamista veden äärelle sekä mukamas osaavien sukeltajien nöyryyttämistä takaisin perusasioiden opettelun pariin tiedossa seuraavat pari kuukautta. Itsellekin pitäisi vielä keksiä jotain mukavaa loma-aihetta. Ongelmana tänä kesänä tosin tuo kesälomien hyvin vähäinen määrä, joka vaatii vähän sumplimista.

Luennolla hyvin vertauskuvallisesti läpikäyty teoria oli yllättävän monipuolista. Reviirin laajentaminen kerrostaloyksiöstä lähiympäristön metsiin on oikeasti hyvin hienovarainen tapahtumaketju, jossa omien rajojen ja turvallisuuden välillä optimointi on tarkkaa puuhaa. Ja tämä siis oikeasti osuu aika oleellisesti vapaasukellukseen! Erityisesti huomioon pitää ottaa lähimetsien villit ja vaaralliset oravat, jotka ovat erityisen suuri uhka.

Kun oravat oli taltutettu, siirryimme viileiden kaakeileiden ja klooriveden pariin. Kävimme läpi sukellukseen valmistautumisen, sukelluksen suorittamisen, sukelluksen päättämisen sekä erinnäisiä turvatoimenpiteitä ja pelastamisharjoituksia. Rauhallinen ja syvä hengitys ilman hyperventiloimista tai ylihengitystä, sekä rentoutuminen olivat oikea lähestymistapa päästä kiehtovaan kaakeilenden ympäröimään vedenalaiseen maailmaan. Pallealla hengittäminen vaatii paljon treeniä sekä ymmärrystä, että pullottava vatsa on ihan oikeasti okei, eikä näin aiheuta laihdutuskuuri-pakkomieltä. Kun valvojan tai turvasukeltajan kanssa on sovittu tavoiteaika sekä merkinannot, voidaan sukellusta alkaa suorittamaan. Jos merkinantoja ei pyynnöstä huolimatta tule, pelastetaan tuo vedessä lilluva kaappaamalla kainaloon ja retuuttamalla kuivalle maalle. Tosin täytyy mainita, että meikäläisen toimintaa ei voinut kyseisillä sanoilla kuvailla, kun piti isoja miehenköriläitä punnertaa altaan reunalle. Pikkusintin räpiköimistä isojen valaiden keskellä olisi ehkä kuvaavampi lausahdus.

Lopuksi teimme ihan viralliset static-treenit. Ensimmäisellä suorituksellani asetin ajaksi puoltatoista minuuttia, mutta ei vaan pystynyt. Kaamea paha olo yllätti siinä määrin, että takerruin altaan reunaan jo 15 sekuntia ennen tavoiteaikaa. Aloittelijakämminä rupesin vielä hölöttämään heti kun naamani vedestä nostin, enkä keskittynyt hengittämään. Hengittäminen kun kuullostaa sinänsä ihan oleelliselta toiminnalta hengenpidätyksen jälkeen. Toisella yrityksellä asetin tavoiteajaksi tasan 2 minuuttia. Ensimmäinen minuutti meni helposti, jonka jälkeen alkoi hieman ahdistamaan. Puolentoista minuutin jälkeen alkoi jo ahdistamaan sen verran, ettei rentoudesta ollut tietoakaan. Aloin valmistautua nousemaan, mutta pidin kuitenkin kasvoni vedessä. Ilmeisesti tuo jalkojen asettaminen altaan kynnykselle ja käsien asettelu reunan päälle vei huomion pahasta olosta niin paljon, että voisin sanoa kahden minuutin onnistuneen helposti. Aikas makeeta. Voisin olla melkein varma, että kolmannella kerralla kaksi ja puoli minuuttia olisi mennyt helposti. Jooo....jossittelua :) Lämmittely siis lisää itseluottamusta, lisää pahan olon sietokykyä tai hieman jopa siirtää pahan olon ilmaantumista sekä auttaa sukellusrefleksin herättelyssä.

Mutta nyt odotellaan innolla seuraavaa kertaa :)

Maalis-huhtikuun vaihteessa meni neitsyys. Ensimmäistä kertaa elämässä ja sukellusuran aikana etelän vesillä sukeltamassa. Kohteena Hurghada ja punaisen meren pohjoisosan hylyt. Voisiko sanoa, että mahtavaa, ainakin siellä merellä. Sukeltaminen oli mukavaa ja kun sitä vielä sai tehdä ihan omaan tahtiin. Sukellusopas kun antoi parin sukelluksen jälkeen vapauden sukeltaa sellaisia sukelluksia kun vaan halusimme. Maalla paikallinen kylttyyri ei ainakaan meikäläiseen iskenyt. Jos seuraava kerta tulee, pitänee siihen hieman asennoitua ettei mee hermo.

Loppukevät ja alkukesä meni sitten sukelluskursseilla kouluttaessa. Oman että naapuriseuran peruskurssilaiset saivat tiukkaa vääntöä. Kortti ansaitaan ja sillä tapaa. Kurssirypistysten jälkeen sai hieman hengähtää, jonka jälkee siirryimme pohjoisempiin vesiin. Bykeijan kylä ja toistatuhatta kilometriä ajamista, siis yhteen suuntaan. Rentoa leirielämää, tosin omakotitalomajoituksessa, ja rentoja sukelluksia. Kuningasrapuja tuli poimittua, va-skoottereillä pörrättyä :D , meduusaa pussattua (aiheuttaa muuten huulien turvotusta ja kirvelyä!) ja vielä oma syvyysennätyskin tehtyä. Voin muuten tuosta viimoisesta vielä sen verran kertoa, että tupla-18-pullojen kanssa korkealaitaisen kalastajaveneen kannelta ei veteen pääse kuin yhdellä tavalla, naamalleen. Pysyy maski päässä tiukasti loppureissun.

Mitäs vielä. No ainakin tiedän nyt miten peräkärryn laakeri vaihdetaan ja että lihapiirakka on aika oleellinen juttu. Niin ja että Kevo, Karhunpesä ja Hailuoto ovat näkemisen arvoisia paikkoja. Inarinjärvi taas tarvitsee paikallisopasta, jotta mukava sukelluspaikka löytyy. Noin summanmutikassa valittu rantakohde ei aina anna ihan kaikkea kuviteltua sukelluskohteena.

Nyt suunnistamme kohti kotoista Suomenlahtea ja itäisempiä hylkyjä. Vettä on luvattu taivaalta, joten katsotaan kuinka kostea reissu edessä oikein mahtaakaan odottaa. Kävin juuri kaupassa, jotta voi olla ettei pikku sade haittaa ollenkaan.

Penetytöt ja iso R huristelivat taas pitkästä aikaa lokasuojat nastarenkaita raastaen Lohjalle luolasukeltajien mekkaan. Jää peitti tällä kertaa tutun lampareen pintaa – hyistä vettä siis tiedossa (vilunväreitä). Epäluuloisena hihitellen juuri-paikattu-ehkä-tiivis-kuivapuku niskaan ja hartaasti kuivaa sukellusta toivoen pulahdimme pinnan alle. Noin 90 minuutin sukellus helminauhaa pitkin oli ihan super-hyper-ihq. Parempaa ei olisi voinut toivoa, vaikka dekoissa sormenpäät ja varpaat kihelmöivät paleltumisen merkiksi. Ja arvatkaapas mitä, kuivapuku oli _kuiva_!! (tiukkaa tuuletusta)

....jooo, toiveajattelua...

Ensin lämmittelyä, lyhyitä sukelluksia altaan poikki, pohjalla käännöksiä ja lyhyitä uintirypistyksiä. Lämmittelyn jälkeen kosketus palloon. Pallo oli pyöreä ja kuminen, ja yllättävän painava. Pallon heittäminen, tai työntämiseksi sitä pitäisi oikeastaan kutsua, vedessä onnitui jo lyhyen harjoittelun jälkeen. Itse pelaaminen olikin sitten melkoista painia. Tosin mahdottoman hauskaa. Aina pallon saatuaan taklauksia tuli kaikista suunnista (huomatkaa 3D pelikenttä), joten varuillaan piti olla koko ajan.

Mahdottoman hauska, fyysinen ja hyvää kuntoa vaativa laji, jota näin yhden kokeilun jälkeen voin suositella kaikille innokkaille :)